MAAILMANLOPPU ON ALKANUT

Ensimmäiset tapaukset ilmaantuivat Rautatientorilla. Työmatkalaisia, jotka hoipertelivat ulos metrosta, tuhkanharmaina, romahtivat laiturille ennen kuin nousivat takaisin mekaanisella hitaudella, lasittuneet silmät, roikkuva leuka. Vartijat luulivat ensin huumausaineita. Sitten puremat alkoivat.

Kahdessa tunnissa Helsingin metro, kaksi linjaa, kaksikymmentäviisi asemaa, se järjestelmä jota Helsinki rakensi neljäkymmentä vuotta ja josta se on niin ylpeä, muuttui teurastamoksi. Linja M1, joka kulkee Matinkylästä Vuosaareen halki koko kaupungin, muuttui kuolemanloukuksi: täyteen pakatut junat jatkoivat kulkuaan, ovet jumissa, huudot sammuivat vaunu vaunulta. Kampissa, siinä kauppakeskuksessa joka on rakennettu bussiterminaalin päälle, tuhannet ihmiset jäivät puristuksiin porttien ja tunneleista nousevan harmaan aallon väliin.

Maanpinnalla Helsinki ei ymmärtänyt heti. Esplanadilla ihmiset joivat vielä kahvia ja söivät lohikeittoa kun ensimmäiset tartunnan saaneet nousivat metron tuuletusritilöistä Aleksanterinkadulla, kompastellen iltapäivän valossa Stockmannin eteen. Ihmiset kuvasivat. Tietenkin kuvasivat. Video miehestä HIFK:n paidassa, joka puri baristaa Fazerin kahvilassa, siinä kahvilassa joka on palvellut helsinkiläisiä vuodesta 1891 ja jonka vitriinissä on aina ollut sinisiä suklaalevyjä, levisi viraalisti: kahdeksantoista miljoonaa katselukertaa ennen kuin internet kaatui.

Pääministeri puhui Säätytalolta kello 18:47. Kello 19:15 Säätytalo oli pimeä. Kello 20:02 Poliisihallituksessa Pasilassa kukaan ei vastannut. Suomi, maa joka selvisi sisällissodasta, talvisodasta, jatkosodasta ja Nokian romahduksesta, huomasi että on asioita joihin edes sisu ei riitä.

Puolustusvoimat yritti pitää sillat. Helsinki on meren ympäröimä, niemiä ja saaria ja siltoja, ja sen pitäisi olla helppo eristää. Mutta Helsinki ei ole vain kartta. Se on kaupunki jossa ihmiset asuvat kallioon louhituissa asunnoissa ja jossa talvisin pimeys kestää kaksikymmentä tuntia vuorokaudesta ja jossa ihmiset ovat tottuneet selviytymään. He selvisivät pidempään kuin useimmat. Mutta eivät tarpeeksi pitkään.

Kallio putosi ensin. Baareissa Vaasankadulla, siellä missä opiskelijat ja taiteilijat ja ne jotka eivät ole kumpaakaan mutta esittävät molempia, hiljaisuus laskeutui lasien kilinän päälle. Sörnäisissä, työläiskortteleissa jotka gentrifikaatio ei ollut vielä ehtinyt niellä kokonaan, ihmiset barrikatoivat rappukäytävät. Töölössä, siinä porvarillisessa kaupunginosassa jossa Sibelius-monumentti seisoo puistossa kuin jättiläisen urut, varjot liukuivat puiden välissä.

Olympiastadionilla, siellä missä vuoden 1952 olympialaiset pidettiin, siellä missä Nurmi juoksi ja missä tornista näkee koko kaupungin, viisikymmentätuhatta tyhjää paikkaa. Lasse Virénin rata oli tyhjä. Temppeliaukion kirkko, se kirkko joka on louhittu suoraan kallioon ja joka näyttää ulkopuolelta kivikasalta mutta sisäpuolelta taivaalta, oli hiljainen ensimmäistä kertaa.

Suomenlinnasta, siitä merilinnoituksesta kuuden saaren päällä Helsingin edustalla, joka on puolustanut tätä kaupunkia vuodesta 1748, näkyi miten Helsinki pimeni. Valo valolta. Saari saarelta. Meren yli kuului vain tuuli ja jokin muu.

Helsinki. Kaupunki joka rakennettiin kalliolle ja mereen. Kaupunki joka ei koskaan puhu liikaa.

Nyt se ei puhunut lainkaan.

Ja pimeässä, graniittisten kerrostalojen ja mäntyjen välissä, kuusisataatuhatta suuta aukesi. Ei puhuakseen. Ei huutaakseen. Ei sanoakseen mitään. Puraistakseen.

7 roolia. 28 päivää. Ei virhevaraa.

• 👑
  Johtaja
• 🏃
  Tiedustelija
• 🛡️
  Panssari
• 💉
  Lääkintä
• 🍳
  Kokki
• 🔧
  Teknikko
• 💀
  Syötti